Armeija.. Huoh..

Mä oon kirjottanu tästä asiasta monta kertaa, mutta kun se tavallaan harmittaa mua niinpä kirjotan lisää:

Enää ens viikonloppu ja sit kulta lähtee armeijaan. Sit siinä menee se joku kaks viikkoo ennen kun nään sitä seuraavan kerran. Kuitenkin oon alkanu ettii asiasta hyviä puoli, joita nyt kuitenkaan ei niin hirveän paljoa ole.

Olen aina sanonut, että kyllä pojan täytyy armeija käydä, koska armeijan aikana pojasta tulee mies. No onko se  sit niin, et lähetän pojan armeijaan niin saan takaisin miehen? No se ois kyllä ihan kiva homma. Onhan se nyt kivempi seurustella miehen kuin pojan kanssa. Noin sanallisesti. Mutta en vaihtaisi häntä nyt kyllä mihinkään. En edes johonkin todella kuumaan kadulla minua vastaan tulevaan mieheen. Mutta kunhan pysyy samana ihmisenä, niin kyllä voin pojan mieheen vaihtaa.

Eiks se oo yleisesti niin, että jos näkee harvemmin, niin yhteinen aika on laatuaikaa? No kaikki aika kyllä yhdessä kullan kanssa on tähän mennessä ollut laatuaikaa, jopa ne kerrat kun jätkä on valvonut tosi myöhään ja minä olen pirteänä mennyt hänen luokseen häntä tapaamaan ja olemme vain olleet. Nekin hetket ovat olleet laatuaikaa kun olemme käyneet uimassa vaatteet päälle ja hieman molemmat vilustuneet ja sairastelleet sitten yhdessä, kuumat kaakakomukit kädessä sohvalla vilttien sisässä istuskellen katsoen elokuvaa.

Jätkän ulkonäkökin on parantunut nytten. Siis ei se todellakaan huono aiemminkaan ollut, mutta mielestäni uusi siilihiuksissa tekee hänestä aika kuuman ja saa minut käymään kuumana.

Mutta entäs sitten kun hän on siellä, enkä pääse hänen kainaloonsa melkein aina kun sitä tarvitsen ja haluan. Nyt olemme asuneet kymmenen kilometrin välimatkan päässä. Entäs kun välimatka kymmenen kertaistuu? Onneksi hän ei sentään lähde niin kauas kuin eräs hyvä ystävämme lähtee. Ystävänkin kaus lähteminen tuntuu pahalta. Entäs jos se olisikin ollut poikaystävä, joka sinne lähtee?

Tajusin tuossa, ettemme ole paljoa jätkän kanssa puhuneet hänen armeijaan lähdöstä. Aina välillä vain joissain sivulauseissa asiasta on mainittu. Ja jopa kerran puhuimme siitä, että kuinka usein hän pääsee lomille luultavasti. Emmekä puhuneet siitä edes kasvokkain. Tiedän, että minua alkaa itkettää kun sanon hänelle heipat sitten sunnuntaina tai luultavasti vasta maanantaina. No sitten jälleen näkemisemme on entistä iloisempia.

Pojasta mies. Kai saan sen miehen pian takaisin?