Osa 5

Saavuimme asemalle, Mikko parkkeerasi auton lähimpään vapaaseen parkkiruutuun. Astuimme ulos autosta ja juoksimme poliisiaseman pääovesta sisään. Sisällä oli muutamia ihmisiä jonottamassa tiskille, luultavasti passia hankkimassa tai jotain vastaavaa. Tyhjänä oli kuitenkin yksi piste, jonka yläpuolella luki jokin rikoksiin viittaava sana, en katsonut sitä kauheasti, koska halusin vain nopeasti saada selvyyttä asioista.

-       Anteeksi. Onkohan Aliisa Nurminen tuotu tänne viime yönä. Sanoin tiskillä nököttävälle naiselle.

-       Päivää. Ei, ei täällä ole kyllä ketään sen nimistä säilössä. Eikä nimettömiä nuoria neitejä muutenkaan. Nainen tiskin takaa sanoi nyrpeästi.

-       Entä Veli-Pekka Holmen?  Mikko sanoi nopeasti perään. Hänen isälleen ainakin soitettiin, että hän olisi täällä.

-       Kyllä Veli-Pekka löytyy. Tulitteko hakemaan häntä?  Virkailija kysyi samalla kaivaen esiin jotain lomaketta.

-       Ei, emme tulleet hakemaan häntä. Meillä on hänelle kysyttävää, ja lisäksi hänen isältään asiaa. Mikko otti keskustelusta ohjat käsiinsä.

-       Selvä. Voin viedä teidät hänen luokseen, mutta joku saa kyllä tulla maksamaan hänen takuunsa. Hän rikkoi yöllä toisten polkupyöriä, oli aivan humalassa, virkailija huokaili.

Virkailija johdatti meidät käytävään, jonka varrella oli molemmin puolin ovia, joissa oli pieni kalteri ikkuna.

-       Uskallatteko mennä sisälle, vai puhutteko oven läpi? Virkailija kaivoi avainta.

-       Uskallamme mennä sisään. Vastasin hieman täristen.

Virkailija avasi oven ja astuimme Mikon kanssa sisään. Mikko huomasi, että minua pelotti hieman mennä selliin, jossa minulle tuntematon nuori istui krapulaisen näköisenä, joten hän tarttui minua kädestä. Lämmin tunne levisi sisälläni sekoittuen pelkoon.

-       Hei VP. Käytiin teidän luona ja kuultiin, et oisit täällä. Mikko hoiti puhumisen.

-       Joo täällä mä oon. Oli vähän hämärä ilta eilen. VP sanoi. Pääsenkö mä nyt täältä ulos?

-       Sori, mut sun faijas sano, että saat selvitä omin voimin. Vanessa kyl sano, et jos soitat sille niin se voi ehkä tulla auttaan. Huomasin, että Mikon kävi sääliksi ”kaveriaan”. Minunkin kävi, vaikken edes tuntenut koko henkilöä.

Töytäisin Mikkoa hieman, että hän tajuaisi kysyä Aliisasta.

-       Hei semmonen, et kun semmonen brunette likka lähti sun mukaan eilen. Semmonen Aliisa, niin tietkö missä se on, kun tää tässä ettii sitä. Mikä sun nimes muuten on? Tajusin itsekin vasta, ettei Mikko tiennyt nimeäni.

-       Katja. Vastasin hiljaa

-       Jaa se. Joo kyl mä sen muistan. Se oli mun mukana koko illan. Oli kyllä aika huonossa kunnossa. Kun poliisit vei mut, niin tais olla sammuneena siihen yhelle penkille. En sit tiiä, ku siinä oli muutakin porukkaa. Mutta sen voin sanoo, että selvin päin se ei kyllä ollu. VP naurahti

-       Osaatko sanoo ketään, joka ois ollu siinä mukana? Mikko kysyi. Ja minä oli purskahtaa itkuun.

-       Tiekkö sen Masan? No se oli siellä kummiski. Se tais olla jopa selvin päin, VP hämmästeli.

-       Joo mulla taitaakin olla sen numero. No pärjäile sää. Soita sille Vanelle. Me lähetään tästä Katjan kanssa. Mikko veti minut kädestä ulos tunkkaisesta kopista.

Kävelimme takaisin poliisiaseman aulaan, josta Mikko soitti tälle Masalle. Kuulin puhelusta vain Mikon sanat

-       ..Moi mitä jätkä.. Hei olit viime yönä semmosen Aliisan seurassa, brunette likka. Niin osaakko sanoo missä se nyt on? ...  Aa, ok. Niin missä tarkalleen? .., Sama tyttö kuitenki? … Ja oot varma? … Okei kiittin moi.

Mikko sulki puhelimen ja katsoi minua. Hän meni hieman surulliseksi.

-       No mitä? Missä se on?  Halusin tietää, missä paras ystäväni oli.

-       Aliisa on sairaalassa. Masa ei tienny tarkemmin mikä sillä on.

 En ollut uskoa korviani.  Itku valtasi minut.

-       Lähetään sinne sairaalaan ja selvitetään mikä on hätänä, sanoi Mikko ottaen minut käsivarsiensa suojaan.

-       Joo mennään, minä sanoin nyökyttäen

Kävelimme takaisin autolle.  Ja lähdimme kohti sairaalaa. En saanut itkua loppumaan. Entä jos ystävälläni, ei olisikaan kaikki kunnossa.