Osa 4

Astuimme autoon ja Mikko käynnisti auton. Hän laittoi lämmitintä kovemmalle, kun huomasi minun olevan hieman kylmissäni.

-       Missä tää VP siis asuu?  Halusin tietää mihin olimme menossa.

-       Se asuu tossa 10 kilometrin päässä. Mut se ei välttämättä oo siellä. Täytyy käydä kattomassa. Sen seurassa se sun kaveris kuitenki viimeks oli, mitä mää nyt sitä näin.

Ajaessamme eteenpäin aloin hahmottaa sijaintiamme. Olimme kaupunkin toisella laidalla. Illan bileet olivat olleet keskustassa ja minä asuin päinvastaisella kaupungin laidalla.

Olimme aivan hiljaa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Päässäni pyöri vain eilisen illan muistissa olleet tapahtumat ja huoli parhaan ystäväni löytymisestä.

-       Haluan vain löytää Aliisan mahdollisimman pian, ja ehjänä kiitos.

-       Joo mä ymmärrän, et oot huolissas, mutta kyllä se jostain löytyy.  Alammekin olla kohta VP:n luona.

Ajoimme suuren persikan värisen talon pihaan. Talo oli hienosto alueella, joten VP oli varmasti hyvästä, rikkaasta perheestä. Kävelimme ovelle ja Mikko painoi ovikelloa.

-       En ole ennen mennyt tästä pidemmälle. Olen vain kyydittänyt VP:tä. Hän on harvoin kotona. Vain nukkuu täällä, jos sitäkään.

Oven tuli avaamaan osittain kaljuuntunut, hieman lihava keski-ikäinen mies.

-       Niin mitä asiaa teillä on? Me emme osta mitään, emme ota tänne kulkijoita.

Mies oli kuin suoraan jostain elokuvasta, siinä seistessään silkkinen kylpytakki päällään.

-       Etsimme Veli-Pekkaa, onko hän kotona? Mikko avasi suunsa ja sanoi kohteliaasti.

-       En ole nähnyt sitä poikaa hetkeen, taas jossain pahoilla teillä kuitenkin. Poika on täysi-ikäinen, kyllä hänen pitäisi osata huolehtia itsestään. Mies oli hieman kärttyinen. VANESSA!!!

Miestä selvästi nuorempi nainen kipsutti korkokengissä ja vaaleanpunaisessa aamutakissa ovelle.

-       Niin kulta. Ai hei! Nainen katsoi ensin mistä ja huomasi meidät.

-       Nämä tässä etsivät poikaa. Oletko nähnyt häntä. Mies katsoi Vanessaa.

-       No viimeksi eilen aamulla, kävi ottamassa repullisen vaatteita ja jotain juotavaa. Nainen katsoi taas meihin. Mitäs te siitä haluatte?

-       Ystäväni saattaa olla hänen seurassaan. Sanoin nopeasti.

-       No me ilmoitamme jos hän tulee kotiin. Olisiko teillä jotain numeroa, johon voisin soittaa jos tuo nyt sattuu tulemaan kotiin. Nainen kaivoi esille kynää ja paperia.

Annoin heille numeroni ja lähdimme kävelemään takaisin kohti autoa.  Olimme päässeet auton viereen, kun Vanessa huusi peräämme:

-       Hei nuoret! Odottakaa! Mieheni sai juuri puhelun, se oli joku konstaapeli. Veli-Pekka on putkassa. Hän oli kuulemma rettelöinyt yöllä jossain. Menkää asemalle ja samalla kun kysytte ystävästänne sanokaa, että hänen isänsä käski selvitä yksin tilanteesta. Nainen varmisti, että ulko-ovella seisova mies kuuli varmasti mitä nainen oli meille sanonut. Kun mies oli mennyt sisälle, Vanessa kuiskasi: Mutta sanokaa, että soittaa Vanessalle, niin asia järjestyy.

Kiitimme naista avusta ja lähdimme autolla kohti keskustan poliisiasemaa.

-       Siinä oli perhe kuin suoraan jostain elokuvasta. Ei varmasti ollut VP:n äiti tuo Vanessa. Mikko naurahti.

-       Juu ei ollut. Minä hymähdin.

Ei kai paras ystäväni ollut vankilassa. Minua jännitti, jos Aliisa oli vankilassa, hän oli pulassa. Jos taas hän ei ollut vankilassa hän oli hukassa ja pahemmassa pulassa.

Ajelimme asemalle. Molemmat olivat taas hiljaa. Huomasin kuitenkin kuinka Mikko välillä katseli minua.

..jatkuu...