Liian suuri haaste pienelle ihmiselle

Hyvä ystäväni alkoi reilu puolitoista vuotta sitten olla yhdessä netissä tavanneensa henkilön kanssa, joka asui 450km päässä ystävästäni. He tapasivat kyllä ennen kuin olivat virallisesti yhdessä, joten siitä ei ole kyse. He sopivat täydellisesti toisilleen. He ajattelivat, että kyllä he välimatkasta selviäisivät. Ystäväni itki usein ikävää olkapäätäni vasten. He näkivät vain viikonloppuisin, eikä aina silloinkaan, on uuvuttavaa matkata kahdella vaihdolla neljä tuntia junassa. Kaikki aika oli heille laatuaikaa yhdessä. Sanoin ystävälleni, että vaikka he kuinka pitivät toisistaan, se ei tulisi toimimaan. Välimatka on liian suuri haaste. Kaukosuhteet eivät toimi.

                      Noin puolivuotta sitten ystäväni sitten kertoi, kuinka he olivat päättäneet erota, koska näkivät toisiaan aivan liian harvoin. Molemmilla oli elämänsä eripuolilla Suomea. Minun teki hirveästi mieli sanoa: ”Minähän sanoin”, mutta pidin suuni kiinni ja lohdutin ystävääni sanoen vain, että ehkä näin on parempi. Kuitenkin muutaman päivän jälkeen ystäväni kertoi jutelleen tämän pojan kanssa. Ja kappas, he olivat päättäneet palata yhteen, koska olivat kuin luotuja toisilleen, eivätkä saaneet toisiaan ajatuksistaan.                  

                      Minä ja ystäväni emme nähneet enää kovin usein, mutta Messengerissä päivittelimme kuulumisia ja heillä meni edelleenkin ihan mukavasti. Vaikeaa se kuulemma oli. Mutta he rakastivat toisiaan. Olin vieläkin aivan hämmentynyt siitä, että tuo suhde oli kestänyt jo niin kauan. Olin onnellinen ystävän puolesta.

                      Ystäväni aloitti viimeviikolla kanssani pitkästä aikaa keskustelun Messengerissä ja kertoi kuinka he näkevät poikaystävänsä kanssa viimeistä kertaa viikon päästä. Huomasin ystävän kirjoitustavasta, että hän oli todella surullinen. Minulla oli paljon aikaa ja käskin ystävääni kertomaan miten näin oli käynyt (oikeastaan ystävälläni oli paljon aikaa ja huomasin hänen haluavan puhua, joten vihjasin, että kuuntelen kyllä). Ystävä kertoi kuinka he olivat ajatelleet eroa edellisellä kerralla tavatessaan, mutta olivat päättäneet yhdessä jatkaa suhdetta. Nyt poikaystävä oli kuitenkin soittanut ja sanonut, ettei enää halua sitä. Suhde oli ohi. Ystäväni oli asiasta aivan maassa. Olisin lähtenyt ystäväni luokse, sillä hän selvästi tarvitse olkapäätä, mutta en millään päässyt lähtemään. Se harmitti minua kovasti.

                      Siinä ystäväni kanssa keskustellessa tajusin olevan itsekin joutumassa kaukosuhteeseen. Toisaalta se olisi erilainen kuin ystäväni suhde. Poikaystävä pääsee lähes aina viikonloppuisin lähelle ja hän on aina noin 100km päässä minusta. Mutta nyt täytyy vain toivoa, että se armeija antaa hänelle mahdollisimman usein vapaita. Olen aina ollut sitä mieltä, että armeija on hyvä pojalle ja kannattanut sitä. Nyt on ensimmäinen kerta kun minulla on jotain armeijaa vastaan.