Osa 6

Saavuimme sairaalan pihalle. Mikko avasi ovensa, mutta olin niin hämilläni kaikesta, että en ollut edes tajunnut auton pysähtyneen. Mikko kiersi auton minun puolelleni ja avasi puoleiseni oven.

-       Hei, ollaan perillä. Nouse ulos autosta, niin mennään ettimään se sun kaveris. Mikko otti kädestäni ja katsoi minuun.

Käänsin katseeni Mikkoon, silmäni luultavasti punottivat ja olivat todella apeat. Sellainen olo minulla ainakin oli.

-       Entäs jos Aliisa ei oo kunnossa? Mitä mä sitten teen? Aloin taas itkeä.

Mikko otti turvavyöni auki ja auttoi minut ylös.

-       Aliisa saattaa olla ihan hyvässä kunnossa. Täytyy vain mennä sisälle. Älä mieti mitään. Minä olen tässä tukenasi.

 Mikon siniset silmät näyttivät entistä mukavammilta. En ollut koskaan ollut hyvä luottamaan ihmisiin, mutta tähän lähes ventovieraaseen luotin, olisin melkein ollut valmis luottamaan henkeni hänen käsiinsä. Melkein.

Kävelimme käsi kädessä sairaalan pääovesta sisään. Päävastaanottotiskiltä valkoiseen sairaanhoitajan pukuun pukeutunut nuori nainen ohjasi meidät osastolle, johon ensiapupotilaat viedään. Meidän piti vain seurata lattiassa näkyvää tumman vihreää viivaa.

Ensiapu osastolla oli tungosta. Saimme kuitenkin pysäytettyä erään kiireisen näköisen naisen.

-       Anteeksi, mutta ystävämme on kai tuotu tänne viimeyönä. Emme tiedä mikä hänellä on, mutta alkoholilla oli varmasti osuutta siihen. Nimi on Aliisa,

Mikko kääntyi katsomaan minua, koska ei muistanut Aliisan sukunimeä.

-       Nurminen, Aliisa Nurminen. Sanoin nopeasti ja jäin katsomaan odottavasti naista.

-       Nimi kuulostaa tutulta, mutta olen ollut töissä aamuyöstä lähtien ja alkoholin alaisia nuoria potilaita on sadellut tänä yönä tavallista enemmän. Mennään kuitenkin katsomaan koneelta.

Nainen osoitti vastaanottotiskiä ja lähti kävelemään siihen suuntaan. Hän naputteli tietokoneella hieman ja hymisi itsekseen. Yhtäkkiä naisen toiminta pysähtyi ja hänen ilmeensä meni vakavaksi. Hän katsoi meihin, huokaisi ja sanoi:

-       Aliisa Nurminen on tuotu tänne kello 3.13, hänen tilansa vaikutti vakavalta ja hänelle tehtiin useita toimenpiteitä. Tämän hetkistä tilaa en tiedä, mutta hän on viidennessä kerroksessa osastolla T5. Sieltä saatte lisätietoja. Hissit ovat tuolla.

Lähdimme juoksemaan hisseille, kesken matkaa minulle tuli todella ahdistunut olo, joten pysähdyin.

-       Mikä tuli? Mikko myös pysähtyi ja tuli lähemmäs minua.

-       En tiedä. Sanoin itku kurkussa. Mennään nyt Aliisan luo on pakko päästä.

Juoksimme hisseille. Hissi ei meinannut millään saapua, joten ränkytin hissin nappulaa. Vihdoin hissi tuli, astuimme sisään ja Mikko painoi mustaa nappulaa, jossa oli valkoisella numero 5. Hissi lähti ylöspäin. Ne olivat elämäni pisimpiä sekunteja, kun hissi siirtyi pohjakerroksesta viisi kerrosta ylemmäs.

Hissistä ulos päästyämme oli taas yksi tiski, jonka takana kaksi sairaanhoitajaa juorusi keskenään.

-       Mistä löydämme Aliisa Nurmisen? Kysyin pikaisesti itkien.

-       Ja anteeksi ketähän te olette? Toinen sairaanhoitajista kysyi nyrpeästi.

-       Olemme Aliisan ystäviä, Mikko sanoi, kun en saanut sanaa suustani

-       Hän on tuolla kolmoshuoneessa. Sairaanhoitajista lyhyempi sanoi ystävällisesti, huomattuaan kollegansa nyrpeän sävyn.

Lähdin kohti huonetta.

-       Odottakaa hetki. Ette voi mennä sinne. Nyrpeä hoitaja osoitti minua pysähtymään.

-       Siellä tehdään toimenpidettä, joten teidän täytyy istua odottamaan. Toinen hoitaja korjasi.

Istuimme Mikon kanssa huoneen ulkopuolella oleville penkeille. Istuttuamme hetken poika käveli luoksemme kahvikuppi kädessä.

-       Masa! Mikko sanoi tervehdykseksi. Millainen tilanne täällä on?

-       En tiedä eivät ole päästäneet minua katsomaan, mutta ei vaikuta hyvältä. Tyttö oli tajuttomana, kun me tuotiin se tänne. Poika katsoi maata harmistuneesti.

Purskahdin suurempaan itkuun, kuin koskaan tänään. Aliisalla ei ollut kaikki hyvin ja meidän täytyi vain odottaa.