Mun sydän ei toimi enää niin kuin ennen
Ei, se ei toimi enää niin kuin sen odotetaan toimivan
Sen syke suuntautuu nyt aivan toiseen suuntaan

Mut sä et sitä huomaa
Ei, et huomaa

Mun kädet ei toimi enää niin kuin ennen
Joskus tuntuu kuin niissä ei ois tuntoa ollenkaan
Ne sivuilla roikkuu vaikka tulet minuun kiinni

Mut sä et sitä huomaa
Et kai tahdokaan

Mun silmät ei löydä sinua niin kuin ennen
Katse harhailee vain yhteen pisteeseen, nauliutuu
Hymy useammin toisaalle suuntautuu

Muttet sitä huomaa
Mitä se tarkoittaa?

Laulu kuulostaa todella kauniilta. Irina laulaa kappaleessa, niin herkästi ja sanoja tarkoittaen, että se saa minut herkistymään.  

Sanat eivät ole minun elämääni verrannolliset, koska ole itse tällä hetkellä rakastunut. Rakkaudesta en tiedä. Sitä juuri pohdin edellisessä kirjoituksessani; 

milloin rakastaa oikeasti. 

Olen suhteessani erittäin onnellinen,  ongelmana on vain, että poikaystäväni on armeijassa. Kuitenkin viikonloput ovat kuin pehmeää, vaaleanpunaista, höttöistä hattaraa. 

 Jokaisessa syvässä suhteessa on varmaan aika jollaista Irina laulussaan kuvailee; ei näe toista enää samallalailla, ei näe enää toisen toisen valtavaa ihanuutta, mutta silti rakastaa toista PALJON <3  l

-toiseen täytyy luottaa

-toiseen täytyy osata turvautua -toisesta täytyy välittää

-toisen kanssa täytyy olla helppoa viettää aikaa

-toisen pienet virheet täytyy hyväksyä, kukaan ei ole täydellinen

-täytyy olla kemiaa.                                                                                                                      -mutta mitä se on?

-toinen täytyy tuntea paremmin, kuin vain pinnalta.

-Toisesta täytyy olla nähnyt kaikki puolet, hyvöt ja huonot, mutta silti tunteet ovat suuret

-toista kohtaan täytyy tuntea jotain syvällistä

-Toiselle voi puhua melkein mistä vain

-jos toinen tarvitsee omaa rauhaa, sitä täytyy osata antaa

-ei saa hallita toisen elämää

Rakkaus on tunteena valtava, valtava mysteeri.

Milloin on oikea hetki sanoa toiselle rakastavansa?

Minua itseäni suoraan sanottuna ärsyttää, jos kahden viikon seurustelun jälkeen sanoo rakastavansa, rakastunut voi olla, mutta ei toista voi tuntea silloin niin hyvin, että voisi sanoa rakastavansa. Silloin ei varmasti ole nähnyt kumppania huonoina hetkinä, eikä silloin myöskään voi tuntea toista tarpeeksi syvältä.

Rakkaus vs rakastunut

- siinä on mielestäni valtava ero.

Rakastava henkilö voi olla rakastunut, mutta rakastunut ei välttämättä rakasta. <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

Saavuimme sairaalan pihalle. Mikko avasi ovensa, mutta olin niin hämilläni kaikesta, että en ollut edes tajunnut auton pysähtyneen. Mikko kiersi auton minun puolelleni ja avasi puoleiseni oven.

-       Hei, ollaan perillä. Nouse ulos autosta, niin mennään ettimään se sun kaveris. Mikko otti kädestäni ja katsoi minuun.

Käänsin katseeni Mikkoon, silmäni luultavasti punottivat ja olivat todella apeat. Sellainen olo minulla ainakin oli.

-       Entäs jos Aliisa ei oo kunnossa? Mitä mä sitten teen? Aloin taas itkeä.

Mikko otti turvavyöni auki ja auttoi minut ylös.

-       Aliisa saattaa olla ihan hyvässä kunnossa. Täytyy vain mennä sisälle. Älä mieti mitään. Minä olen tässä tukenasi.

 Mikon siniset silmät näyttivät entistä mukavammilta. En ollut koskaan ollut hyvä luottamaan ihmisiin, mutta tähän lähes ventovieraaseen luotin, olisin melkein ollut valmis luottamaan henkeni hänen käsiinsä. Melkein.

Kävelimme käsi kädessä sairaalan pääovesta sisään. Päävastaanottotiskiltä valkoiseen sairaanhoitajan pukuun pukeutunut nuori nainen ohjasi meidät osastolle, johon ensiapupotilaat viedään. Meidän piti vain seurata lattiassa näkyvää tumman vihreää viivaa.

Ensiapu osastolla oli tungosta. Saimme kuitenkin pysäytettyä erään kiireisen näköisen naisen.

-       Anteeksi, mutta ystävämme on kai tuotu tänne viimeyönä. Emme tiedä mikä hänellä on, mutta alkoholilla oli varmasti osuutta siihen. Nimi on Aliisa,

Mikko kääntyi katsomaan minua, koska ei muistanut Aliisan sukunimeä.

-       Nurminen, Aliisa Nurminen. Sanoin nopeasti ja jäin katsomaan odottavasti naista.

-       Nimi kuulostaa tutulta, mutta olen ollut töissä aamuyöstä lähtien ja alkoholin alaisia nuoria potilaita on sadellut tänä yönä tavallista enemmän. Mennään kuitenkin katsomaan koneelta.

Nainen osoitti vastaanottotiskiä ja lähti kävelemään siihen suuntaan. Hän naputteli tietokoneella hieman ja hymisi itsekseen. Yhtäkkiä naisen toiminta pysähtyi ja hänen ilmeensä meni vakavaksi. Hän katsoi meihin, huokaisi ja sanoi:

-       Aliisa Nurminen on tuotu tänne kello 3.13, hänen tilansa vaikutti vakavalta ja hänelle tehtiin useita toimenpiteitä. Tämän hetkistä tilaa en tiedä, mutta hän on viidennessä kerroksessa osastolla T5. Sieltä saatte lisätietoja. Hissit ovat tuolla.

Lähdimme juoksemaan hisseille, kesken matkaa minulle tuli todella ahdistunut olo, joten pysähdyin.

-       Mikä tuli? Mikko myös pysähtyi ja tuli lähemmäs minua.

-       En tiedä. Sanoin itku kurkussa. Mennään nyt Aliisan luo on pakko päästä.

Juoksimme hisseille. Hissi ei meinannut millään saapua, joten ränkytin hissin nappulaa. Vihdoin hissi tuli, astuimme sisään ja Mikko painoi mustaa nappulaa, jossa oli valkoisella numero 5. Hissi lähti ylöspäin. Ne olivat elämäni pisimpiä sekunteja, kun hissi siirtyi pohjakerroksesta viisi kerrosta ylemmäs.

Hissistä ulos päästyämme oli taas yksi tiski, jonka takana kaksi sairaanhoitajaa juorusi keskenään.

-       Mistä löydämme Aliisa Nurmisen? Kysyin pikaisesti itkien.

-       Ja anteeksi ketähän te olette? Toinen sairaanhoitajista kysyi nyrpeästi.

-       Olemme Aliisan ystäviä, Mikko sanoi, kun en saanut sanaa suustani

-       Hän on tuolla kolmoshuoneessa. Sairaanhoitajista lyhyempi sanoi ystävällisesti, huomattuaan kollegansa nyrpeän sävyn.

Lähdin kohti huonetta.

-       Odottakaa hetki. Ette voi mennä sinne. Nyrpeä hoitaja osoitti minua pysähtymään.

-       Siellä tehdään toimenpidettä, joten teidän täytyy istua odottamaan. Toinen hoitaja korjasi.

Istuimme Mikon kanssa huoneen ulkopuolella oleville penkeille. Istuttuamme hetken poika käveli luoksemme kahvikuppi kädessä.

-       Masa! Mikko sanoi tervehdykseksi. Millainen tilanne täällä on?

-       En tiedä eivät ole päästäneet minua katsomaan, mutta ei vaikuta hyvältä. Tyttö oli tajuttomana, kun me tuotiin se tänne. Poika katsoi maata harmistuneesti.

Purskahdin suurempaan itkuun, kuin koskaan tänään. Aliisalla ei ollut kaikki hyvin ja meidän täytyi vain odottaa.

Saavuimme asemalle, Mikko parkkeerasi auton lähimpään vapaaseen parkkiruutuun. Astuimme ulos autosta ja juoksimme poliisiaseman pääovesta sisään. Sisällä oli muutamia ihmisiä jonottamassa tiskille, luultavasti passia hankkimassa tai jotain vastaavaa. Tyhjänä oli kuitenkin yksi piste, jonka yläpuolella luki jokin rikoksiin viittaava sana, en katsonut sitä kauheasti, koska halusin vain nopeasti saada selvyyttä asioista.

-       Anteeksi. Onkohan Aliisa Nurminen tuotu tänne viime yönä. Sanoin tiskillä nököttävälle naiselle.

-       Päivää. Ei, ei täällä ole kyllä ketään sen nimistä säilössä. Eikä nimettömiä nuoria neitejä muutenkaan. Nainen tiskin takaa sanoi nyrpeästi.

-       Entä Veli-Pekka Holmen?  Mikko sanoi nopeasti perään. Hänen isälleen ainakin soitettiin, että hän olisi täällä.

-       Kyllä Veli-Pekka löytyy. Tulitteko hakemaan häntä?  Virkailija kysyi samalla kaivaen esiin jotain lomaketta.

-       Ei, emme tulleet hakemaan häntä. Meillä on hänelle kysyttävää, ja lisäksi hänen isältään asiaa. Mikko otti keskustelusta ohjat käsiinsä.

-       Selvä. Voin viedä teidät hänen luokseen, mutta joku saa kyllä tulla maksamaan hänen takuunsa. Hän rikkoi yöllä toisten polkupyöriä, oli aivan humalassa, virkailija huokaili.

Virkailija johdatti meidät käytävään, jonka varrella oli molemmin puolin ovia, joissa oli pieni kalteri ikkuna.

-       Uskallatteko mennä sisälle, vai puhutteko oven läpi? Virkailija kaivoi avainta.

-       Uskallamme mennä sisään. Vastasin hieman täristen.

Virkailija avasi oven ja astuimme Mikon kanssa sisään. Mikko huomasi, että minua pelotti hieman mennä selliin, jossa minulle tuntematon nuori istui krapulaisen näköisenä, joten hän tarttui minua kädestä. Lämmin tunne levisi sisälläni sekoittuen pelkoon.

-       Hei VP. Käytiin teidän luona ja kuultiin, et oisit täällä. Mikko hoiti puhumisen.

-       Joo täällä mä oon. Oli vähän hämärä ilta eilen. VP sanoi. Pääsenkö mä nyt täältä ulos?

-       Sori, mut sun faijas sano, että saat selvitä omin voimin. Vanessa kyl sano, et jos soitat sille niin se voi ehkä tulla auttaan. Huomasin, että Mikon kävi sääliksi ”kaveriaan”. Minunkin kävi, vaikken edes tuntenut koko henkilöä.

Töytäisin Mikkoa hieman, että hän tajuaisi kysyä Aliisasta.

-       Hei semmonen, et kun semmonen brunette likka lähti sun mukaan eilen. Semmonen Aliisa, niin tietkö missä se on, kun tää tässä ettii sitä. Mikä sun nimes muuten on? Tajusin itsekin vasta, ettei Mikko tiennyt nimeäni.

-       Katja. Vastasin hiljaa

-       Jaa se. Joo kyl mä sen muistan. Se oli mun mukana koko illan. Oli kyllä aika huonossa kunnossa. Kun poliisit vei mut, niin tais olla sammuneena siihen yhelle penkille. En sit tiiä, ku siinä oli muutakin porukkaa. Mutta sen voin sanoo, että selvin päin se ei kyllä ollu. VP naurahti

-       Osaatko sanoo ketään, joka ois ollu siinä mukana? Mikko kysyi. Ja minä oli purskahtaa itkuun.

-       Tiekkö sen Masan? No se oli siellä kummiski. Se tais olla jopa selvin päin, VP hämmästeli.

-       Joo mulla taitaakin olla sen numero. No pärjäile sää. Soita sille Vanelle. Me lähetään tästä Katjan kanssa. Mikko veti minut kädestä ulos tunkkaisesta kopista.

Kävelimme takaisin poliisiaseman aulaan, josta Mikko soitti tälle Masalle. Kuulin puhelusta vain Mikon sanat

-       ..Moi mitä jätkä.. Hei olit viime yönä semmosen Aliisan seurassa, brunette likka. Niin osaakko sanoo missä se nyt on? ...  Aa, ok. Niin missä tarkalleen? .., Sama tyttö kuitenki? … Ja oot varma? … Okei kiittin moi.

Mikko sulki puhelimen ja katsoi minua. Hän meni hieman surulliseksi.

-       No mitä? Missä se on?  Halusin tietää, missä paras ystäväni oli.

-       Aliisa on sairaalassa. Masa ei tienny tarkemmin mikä sillä on.

 En ollut uskoa korviani.  Itku valtasi minut.

-       Lähetään sinne sairaalaan ja selvitetään mikä on hätänä, sanoi Mikko ottaen minut käsivarsiensa suojaan.

-       Joo mennään, minä sanoin nyökyttäen

Kävelimme takaisin autolle.  Ja lähdimme kohti sairaalaa. En saanut itkua loppumaan. Entä jos ystävälläni, ei olisikaan kaikki kunnossa.

Astuimme autoon ja Mikko käynnisti auton. Hän laittoi lämmitintä kovemmalle, kun huomasi minun olevan hieman kylmissäni.

-       Missä tää VP siis asuu?  Halusin tietää mihin olimme menossa.

-       Se asuu tossa 10 kilometrin päässä. Mut se ei välttämättä oo siellä. Täytyy käydä kattomassa. Sen seurassa se sun kaveris kuitenki viimeks oli, mitä mää nyt sitä näin.

Ajaessamme eteenpäin aloin hahmottaa sijaintiamme. Olimme kaupunkin toisella laidalla. Illan bileet olivat olleet keskustassa ja minä asuin päinvastaisella kaupungin laidalla.

Olimme aivan hiljaa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Päässäni pyöri vain eilisen illan muistissa olleet tapahtumat ja huoli parhaan ystäväni löytymisestä.

-       Haluan vain löytää Aliisan mahdollisimman pian, ja ehjänä kiitos.

-       Joo mä ymmärrän, et oot huolissas, mutta kyllä se jostain löytyy.  Alammekin olla kohta VP:n luona.

Ajoimme suuren persikan värisen talon pihaan. Talo oli hienosto alueella, joten VP oli varmasti hyvästä, rikkaasta perheestä. Kävelimme ovelle ja Mikko painoi ovikelloa.

-       En ole ennen mennyt tästä pidemmälle. Olen vain kyydittänyt VP:tä. Hän on harvoin kotona. Vain nukkuu täällä, jos sitäkään.

Oven tuli avaamaan osittain kaljuuntunut, hieman lihava keski-ikäinen mies.

-       Niin mitä asiaa teillä on? Me emme osta mitään, emme ota tänne kulkijoita.

Mies oli kuin suoraan jostain elokuvasta, siinä seistessään silkkinen kylpytakki päällään.

-       Etsimme Veli-Pekkaa, onko hän kotona? Mikko avasi suunsa ja sanoi kohteliaasti.

-       En ole nähnyt sitä poikaa hetkeen, taas jossain pahoilla teillä kuitenkin. Poika on täysi-ikäinen, kyllä hänen pitäisi osata huolehtia itsestään. Mies oli hieman kärttyinen. VANESSA!!!

Miestä selvästi nuorempi nainen kipsutti korkokengissä ja vaaleanpunaisessa aamutakissa ovelle.

-       Niin kulta. Ai hei! Nainen katsoi ensin mistä ja huomasi meidät.

-       Nämä tässä etsivät poikaa. Oletko nähnyt häntä. Mies katsoi Vanessaa.

-       No viimeksi eilen aamulla, kävi ottamassa repullisen vaatteita ja jotain juotavaa. Nainen katsoi taas meihin. Mitäs te siitä haluatte?

-       Ystäväni saattaa olla hänen seurassaan. Sanoin nopeasti.

-       No me ilmoitamme jos hän tulee kotiin. Olisiko teillä jotain numeroa, johon voisin soittaa jos tuo nyt sattuu tulemaan kotiin. Nainen kaivoi esille kynää ja paperia.

Annoin heille numeroni ja lähdimme kävelemään takaisin kohti autoa.  Olimme päässeet auton viereen, kun Vanessa huusi peräämme:

-       Hei nuoret! Odottakaa! Mieheni sai juuri puhelun, se oli joku konstaapeli. Veli-Pekka on putkassa. Hän oli kuulemma rettelöinyt yöllä jossain. Menkää asemalle ja samalla kun kysytte ystävästänne sanokaa, että hänen isänsä käski selvitä yksin tilanteesta. Nainen varmisti, että ulko-ovella seisova mies kuuli varmasti mitä nainen oli meille sanonut. Kun mies oli mennyt sisälle, Vanessa kuiskasi: Mutta sanokaa, että soittaa Vanessalle, niin asia järjestyy.

Kiitimme naista avusta ja lähdimme autolla kohti keskustan poliisiasemaa.

-       Siinä oli perhe kuin suoraan jostain elokuvasta. Ei varmasti ollut VP:n äiti tuo Vanessa. Mikko naurahti.

-       Juu ei ollut. Minä hymähdin.

Ei kai paras ystäväni ollut vankilassa. Minua jännitti, jos Aliisa oli vankilassa, hän oli pulassa. Jos taas hän ei ollut vankilassa hän oli hukassa ja pahemmassa pulassa.

Ajelimme asemalle. Molemmat olivat taas hiljaa. Huomasin kuitenkin kuinka Mikko välillä katseli minua.

..jatkuu...

Nousin autosta. Piha oli täynnä kaljatölkkejä.

-       Taisi olla kunnon jatkot? Naurahdin hieman. Ihan hyvä, että olin sammunut aiemmin, en ainakaan ollut joutunut kestämään humalaisten seuraa enempää.

-       Joo no porukalla meni kyllä vähän liian lujaa.

Kävelimme takaisin sisälle, jossa humalainen porukka oli jo alkanut heräillä.

-       Hei blondi, aika kova meno illalla siellä bileissä. Tuliko hyviä kuvia? Joku minulle täysin tuntematon huusi minulle.

-       Joo aina, aina. Hyviä kuvia tuli joo. Samassa muistin, että minulla oli illalla kamera mukana, ehkä siitä saisin apua illan muistamiseen.

Kaivoin laukusta kameran esille. Se oli onneksi vielä tallella. Painoin kameran päälle; ’Ei muistikorttia’. Voi ei, joku oli ottanut kamerastani muistikortin. Se oli saatava takaisin.

-       Hei jätkä, tarkoitin minua auttanutta henkilöä.

-       Joo on mulla ihan nimikin, Mikko. Onko joku hätänä? Hän oli selvästi heti valmis auttamaan.

-       Oke, Mikko. No ongelma on, ettei mun kameran muistikortti on hukassa. Se pitäis löytää. Katsoin häntä.

-       No kyllä se jostain löytyy. Ehkä. Käy nyt pesulla. Pyyhkeitä löytyy yläkerran kaapista. Tuon sulle kohta jotain vaatetta, ettei sun tarttis noissa vaatteissa olla. Hän katsoi mekkoani, joka oli osittain revennyt ja täynnä jotain oksennukselta vaikuttavaa.

-       Kuulostaa hyvältä idealta.

Menin yläkertaan, riisuin mekkoni ja laitoin suihkun lämpimälle. Nautin siitä hetkestä, lämmin suihku tuntui, jopa kuumalta kylmälle iholleni. Olin juuri alkanut saamaan itseni lämpimäksi, kun joku riuhtaisi suihkun oven auki; En tuntenut poikaa. Piilotin vartaloni suihkuverhon taakse. Poika ryntäsi suoraan vessanpöntölle ja oksensi. Poika kääntyi katsomaan minua ja pelästyi.

-       Joo hei sori vaan, en huomannu, että täällä oli joku. Poika katsoi pelokkaasti vihaista katsettani. Huomasin kuinka, hän katseli suihkuverhon niukasti peittämää vartaloani.

-       Mitä vittua sä siinä sit enää tällötät, hermoni eivät muutenkaan olleet aivan täydessä terässä.

Poika suoraan sanoen juoksi ulos. Kävin laittamassa oven lukkoon, ettei vastaavia yllätyksiä enää tulisi. Halusin vain olla rauhassa.

Suihkun jälkeen kiedoin päälleni pyyhkeen ja menin istuskelemaan yläkerran aulassa olevalle pienelle tuolille. En kerinnyt kauaa istua, kun minua auttanut poika toi jo pienen vaatenipun minulle. Nipussa oli selvästi t-paita, huppari ja rennot housut.

-       Mulla ei oikein noita tyttöjen vaatteita oo tuolla kaapissa tällaisia tilanteita varten ja sit mun äidin vaatteet on sulle varmasti aivan liian isoja. No toivottavasti nää edes pysyy sun päällä, niin päästään etsimään sitä sun kaverias. Täytyy vaan ensin saada toi porukka täältä pois. Hän hymyili ja hymykuopat näkyivät taas selvästi

-       Miks sää autat mua? Tuolla on alakerta täynnä krapulaisia nuoria ja sä vaan täällä autat mua. Siis mä oon tosi kiitollinen, mutta ihmettelen vaan, et miks sä vaivaudut auttaa tällasta känniääliöö. Katsoin kuinka poika hieman punastui.

-       No mun mielestä sä tarttit apuaja mielelläni autan kaunista neitoa pulassa. Punastus sen kuin kasvoi.

-       No oletpa herrasmies. Hymyilin hänelle flirttaavasti.

-       Mutta nyt mennään häätämään nuo krapulaiset tuolta. Täytyyhän se sun ystäväs löytää, ja ehkä joku osais valasta sulle, että ootko tehny mitään kovin tyhmää.

Kävelimme alakertaan ja Mikko hääsi kaikki muut ulos.

-       Tässä on kyllä paljon siivottavaa, mutta hoidetaan sinulle ensin mielenrauha.

Onneksi olin selvinnyt, edes tuollaisen mukavan pojan luo. Entä jos olisinkin päätynyt jonnekin hyväksi käyttäjän luo. Entä Aliisa, entä jos VP olikin juonut liikaa ja oli tehnyt jotain pahaa. Yritin vielä tavoittaa ystävääni puhelimella, mutta hän ei vastannut.

Kävelin tietä pitkin. Ympärilläni oli vain metsää. Oloni oli vieläkin hirveä, eivätkä jalkani meinanneet nousta ollenkaan. Edessä näkyi vain sitä samaa hiekkatietä. Miten olin edes päässyt sinne? Kai joku oli ollut selvänä ja kuskannut minut. Ystäväni ei vieläkään vastannut. Minua pelotti todella paljon. Eikä pelkoa yhtään helpottanut se, että yhtäkkiä täysin tyhjästä alkoi sataa. Minulla oli päälläni vain mekko ja sen päällä neuletakki. Minua itketti. Entä jos tämä oli nuoren elämäni loppu. Ei! Se ei voinut olla. Eläisin vaikka tällä tiellä, mutta kuolemaan en alkaisi. Olin kuitenkin väsynyt, enkä jaksanut kävellä. Päätin pitää pienen lepotauon ja suojautua sateelta läheisessä metsikössä, jonkun kuusen alla. Menin mättäällä olevalle kuivalle paikalle istumaan. Silmäluomeni painuivat alas. Ajattelin, että jos vähän tässä nukahtaisi, niin eihän se ketään haittaisi.

                      Puhelin soi. Numero näytössä luki ”seksikäs könsikäs”. Se oli luultavasti, joku illan aikana lisäämäni henkilö. Vastasin silti

-       Haloo!?

-       Hei tiedätkö, kun meidän pitäisi vähän jutella. Siitä mitä eilen puhuttiin, poika kuulosti katuvalta

-       Hei anteeks nyt herra seksikäs könsikäs, mutta kuka helvetti sä oot?

-       Ai etkö sää muista mua?

-       No en, jos tapasin sut kello 23 jälkeen. Mulla meni filmi poikki. Ja nyt mä oon vittu jossain kuusessa yksin eikä mulla oo tietoa mun parhaasta ystävästä,

aloin itkeä.

-       Jaa no sitte ei tartte puhuu mitään. Sä lähdit täältä meiltä. Mulla on tossa auto käytössä, niin voin tulla heittää sut pois sieltä. Oot varmaan vielä siinä tiellä. Odota siinä.

-       Jaa nyt sää sitten tuut ja pelastat mut täältä! No odotan tässä.

En tiennyt kuka hän oli, mutta eihän minulle enää varmaan mitään pahaa tekisi. Hän olisi tehnyt sen jo.

Jäin odottamaan tien sivuun ja aivan pian auto tulikin. Astuin autoon reippaasti sillä halusin pois kaatosateesta.

-       Taisi olla aika rankka ilta. Melkein kävit munkin kimppuun, poika hymyili minulle.

Hän oli oikeastaan aika hyvä näköinen. Hymyillessään hänen suuret hymykuopat tulivat selvästi esille.

-       Joo sori, en mä yleensä tällee. Katsoin lattiaa ja poika selvästi huomasi katumukseni

-       Joo en itse asiassa uskoiskaan. Älä huoli, et tehny mitään ainakaa  sen jätkän kanssa joka sulle huuteli. En tiedä sit mitä oot tehny ku mä en ollu kattomassa. Mihin mä sut muuten ajan?

-       Aja vaan jonnekin. En voi mennä näin kotiin. Aloin taas itkeä.

-       Mikä tuli? Poika katsahti minuun ja ajoi tien sivuun.

-       No kun mun paras kaveri. Mä en tiedä missä se on.

-       Jaa se brunette? No se meni yhen VP:n kanssa joihinki toisiin bileisiin. Oli kyllä aika huonossa kunnossa sekin, mutta VP on ainakin yleensä ihan ok tyyppi, mut humalassa siitä ei koskaan tiedä, sano kuitenki pitävänsä huolen. Mä otin sut ja mun luo, kun ne bileet loppu. Muut tuli meille jatkoille. Sä sammuit jo autoon, en tiedä mitä kaikkee olit tehny. Olit ihan sammumispisteessä siellä jo bileissä.

-       Kiitos, oikeesti. Mua nolottaa ihan hirveesti. Mut toivottavasti VP ei oo tehny mitään Aliisalle.

-       Mä ajan sut meille takas niin saat siinä sit vähän siistiä ittees ja mennään sit ettii se sun kaveris.

-       Kiitos, vielä kerran.

Katsoin poikaa silmiin ja mietin, etten toivottavasti ollut tenyt mitään liian noloa. Poika ajoi alle kilometrin ja saavuimme sen saman talon pihaan josta olin hädissäni lähtenyt. Matka tuntui paljon pidemmältä kävellessä.

Minulla ei ollut muisti kuvaa eilisestä kello 23 jälkeen, vain kamala päänsärky muistona illasta. Nostin päätäni ja katselin ympärilleni. Samalla tajusin makaavani jossain kovalla lattialla, ympärillä makaavia nuoria ja tyhjiä juomatölkkejä.  Joku oli levittänyt huovan päälleni. Mutta mitä illalla oli oikein voinut tapahtua? Yritin nousta ylös, mutta yläruumiini painoi liikaa eivätkä käteni jaksaneet nostaa minua yhtään enempää. Minun oli pakko kuitenkin nousta ylös, sillä minua oksetti. Riuhtaisin itseni ylös ja juoksin vessaan. Oksensin ja tuntui kuin kaikki sisukseni olisivat syöksyneet ulos. Oloni oli järkyttävä, suussani maistui pahalle, enkä vieläkään tiennyt missä olin.

Katselin ympärilleni ja etsin epätoivoisesti laukkuani. Minulla oli laukku illalla mukana, siitä olin varma. Löysinkin laukkuni avonaisena eteisestä. Kaivoin nopeasti itselleni buranan, nyt oli pakko saada jotain helpotusta tähän särkyyn. otin keittiön kaapista lasin ja laitoin siihen vettä. Lasi ei meinannut pysyä kädessäni ja yrittäessäni juoda suuriosa vedestä valahti rinnuksilleni. Veressäni oli selvästi vielä alkoholia. Kaivoin puhelimeni laukusta esille. Näytössä luki ”14 puhelua, 3 viestiä”. Joku oli selvästi yrittänyt tavoittaa minua. Katsoin ja huomasin sen olleen paras ystäväni. Soitin hänelle takaisin. Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Yritin uudestaan; ei mitään.

- Laitat nyt vittu sen puhelimen pois ja tulet tänne, joku kalsareissa makaava jätkä huusi minulle.

- En vittu kuule laita pois, enkä vitussa tule sinne. Raiskaat minut kuitenkin, huusin hänelle.

- No ei se ois sua eilen illakaan haitannu, mutta sillon se ei vaan onnistunu, jätkä huusi minulle takaisin.

Mitä ihmettä olin tehnyt. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin menettänyt muistini ollessani juomassa. Voi ei. Missä oli paras ystäväni, jonka kanssa olimme lähteneet yhdessä bileisiin. Missä oli ollut järki. Entä missä oli ajatus ’kohtuus kaikessa’. Mihin oli kadonnut se järkevä tyttö, jonka piti olla se, joka huolehtii muista. Nyt oli tilalle tullut tällainen liikaa kännäävä helposti tuntemattoman sänkyyn hyppäävä pelle.

                      Lähdin nopeasti ulos talosta. Katselin taloa ulkoa päin, mutta se ei näyttänyt tutulta. Lähdin kävelemään tietä pitkin, en tiennyt, minne se johti, eikä taloja näkynyt muualla, mutta minun piti päästä pois. Aloin soittelemaan ystävälleni. Hän ei vastannut. Hän vastaa aina puhelimeensa. Entä jos hänelle oli käynyt jotain. Hän oli ollut yhtä humalassa kuin minä, siihen aikaan mitä nyt muistan.

                      Olin yksin hukassa, tuntemattomassa paikassa, oloni oli hirveä ja paras ystäväni oli kadoksissa. Voiko sitä huonommin mennä? No minulla oli onneksi vaatteeni, enkä selvästikään ollut riisuutunut, vaikka jotain olinkin aikonut. Mutta mitä muuta olin tehnyt?

jatkuu..

Kävin tossa päivällä saattamassa poikaystävän rautatieasemalle. Se oli hetki, jota ei ollut kiva kokea, mutta en ois jättäny mistään hinnasta väliin: 

Menin rauhassa rautatieasemalle ja olin oikeastaan iloinen, näempähän kultani. Istuimme siinä sitten hänen ja erään ystävämme kanssa, joka myöskin oli armeijaan lähdössä. Siinä sitten jätkän isä ja äitipuoli tulivat, näin heidät ensimmäistä kertaa ja olin siksi myös iloinen. 

Lähdimme jätkän isän kanssa saattamaan poikaystävää raiteelle. Siinä isä sitten lähti ja saimme viimeisen hetken olla kahdestaan.
Aikaa oli 7 minuuttia junan lähtöön. Suutelimme, se oli ihanaa niinkuin aina, en olisi halunnut sen päättyvän. Hän otti minut käsiensä suojaan ja halasi lujasti. Niin, että oli hyvä ja turvallinen olo, eikä sattunut, hän tietää, että se tuntuu minusta hyvältä. Asemalla si junan lähtö kuulutus. Annoin jätkälle kirjekuoren, missä oli aamulla kirjoittamani kirje, oma kuvani ja lempikappaleeni sanat. 

Aikaa oli kaksi minuuttia ja kulta astui junaan. Seurasin ulkoa, että hän pääsi paikalle. Hän asettui siihen ikkunan viereen ja katseli minua. En halunnut päästää katsettani irti, mutta katsoin kelloa. Meillä oli minuutti aikaa. Hän laittoi kätensä ikkunaan ja minä sit vasten omani. Olisin halunnut päästä lasin läpi. Minua alkoi hieman itkettää, aika paljonkin, mutta halusin hymyillä hänelle. Näin saman tunteen kullan silmistä. Molemmat pyyhkivät kyyneliänsä. 

Juna lähti. Aloin itkeä enemmän. Lähetin lentosuukot ja näytin kädellä, että hänen pitää soittaa minulle. Lähdin kulkemaan rautatieasemalta ulos. Itkin. Huomasin kuinka ohikulkijat katsoivat minua. Mutta ei se mitään, kuljin Tampereen keskustan läpi. Laitoin samalla soimaan kappaleen, joka tuo minulle kullan mieleen. Se aiheutti valtavan tunnepurkauksen. Se tuntui hyvältä, mutta ahdistavalta. Olisin halunnut kotiin, jotta olisin voinut itkeä rauhassa. Mutta nyt olen töissä ja yritän kuunnella pirteää musiikkia, jotta silmäni eivät näyttäisi niin itkeneiltä, eivätkä kaikki ripsivärit olisi valuneet. 

Kulta mulla on jo ikävä. Tuu pian takas <3