Rakkaus on sanana yksinkertainen, joku rakastaa ruokaa toinen rakastaa hyvää elokuvaa, kolmas rakastaa harrastustaan, ne ovat helppoja ymmärtää. Mutta entä jos rakastaa toista henkilöä, mitä se tarkoittaa? Kukaan ei varmasti pysty selittämään sitä. Mutta rakkauteen tarvitaan monia asioita, kuten:

-toiseen täytyy luottaa

-toiseen täytyy osata turvautua -toisesta täytyy välittää

-toisen kanssa täytyy olla helppoa viettää aikaa

-toisen pienet virheet täytyy hyväksyä, kukaan ei ole täydellinen

-täytyy olla kemiaa.                                                                                                                      -mutta mitä se on?

-toinen täytyy tuntea paremmin, kuin vain pinnalta.

-Toisesta täytyy olla nähnyt kaikki puolet, hyvöt ja huonot, mutta silti tunteet ovat suuret

-toista kohtaan täytyy tuntea jotain syvällistä

-Toiselle voi puhua melkein mistä vain

-jos toinen tarvitsee omaa rauhaa, sitä täytyy osata antaa

-ei saa hallita toisen elämää

Rakkaus on tunteena valtava, valtava mysteeri.

Milloin on oikea hetki sanoa toiselle rakastavansa?

Minua itseäni suoraan sanottuna ärsyttää, jos kahden viikon seurustelun jälkeen sanoo rakastavansa, rakastunut voi olla, mutta ei toista voi tuntea silloin niin hyvin, että voisi sanoa rakastavansa. Silloin ei varmasti ole nähnyt kumppania huonoina hetkinä, eikä silloin myöskään voi tuntea toista tarpeeksi syvältä.

Rakkaus vs rakastunut

- siinä on mielestäni valtava ero.

Rakastava henkilö voi olla rakastunut, mutta rakastunut ei välttämättä rakasta. <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

Armeija.. Huoh..

Mä oon kirjottanu tästä asiasta monta kertaa, mutta kun se tavallaan harmittaa mua niinpä kirjotan lisää:

Enää ens viikonloppu ja sit kulta lähtee armeijaan. Sit siinä menee se joku kaks viikkoo ennen kun nään sitä seuraavan kerran. Kuitenkin oon alkanu ettii asiasta hyviä puoli, joita nyt kuitenkaan ei niin hirveän paljoa ole.

Olen aina sanonut, että kyllä pojan täytyy armeija käydä, koska armeijan aikana pojasta tulee mies. No onko se  sit niin, et lähetän pojan armeijaan niin saan takaisin miehen? No se ois kyllä ihan kiva homma. Onhan se nyt kivempi seurustella miehen kuin pojan kanssa. Noin sanallisesti. Mutta en vaihtaisi häntä nyt kyllä mihinkään. En edes johonkin todella kuumaan kadulla minua vastaan tulevaan mieheen. Mutta kunhan pysyy samana ihmisenä, niin kyllä voin pojan mieheen vaihtaa.

Eiks se oo yleisesti niin, että jos näkee harvemmin, niin yhteinen aika on laatuaikaa? No kaikki aika kyllä yhdessä kullan kanssa on tähän mennessä ollut laatuaikaa, jopa ne kerrat kun jätkä on valvonut tosi myöhään ja minä olen pirteänä mennyt hänen luokseen häntä tapaamaan ja olemme vain olleet. Nekin hetket ovat olleet laatuaikaa kun olemme käyneet uimassa vaatteet päälle ja hieman molemmat vilustuneet ja sairastelleet sitten yhdessä, kuumat kaakakomukit kädessä sohvalla vilttien sisässä istuskellen katsoen elokuvaa.

Jätkän ulkonäkökin on parantunut nytten. Siis ei se todellakaan huono aiemminkaan ollut, mutta mielestäni uusi siilihiuksissa tekee hänestä aika kuuman ja saa minut käymään kuumana.

Mutta entäs sitten kun hän on siellä, enkä pääse hänen kainaloonsa melkein aina kun sitä tarvitsen ja haluan. Nyt olemme asuneet kymmenen kilometrin välimatkan päässä. Entäs kun välimatka kymmenen kertaistuu? Onneksi hän ei sentään lähde niin kauas kuin eräs hyvä ystävämme lähtee. Ystävänkin kaus lähteminen tuntuu pahalta. Entäs jos se olisikin ollut poikaystävä, joka sinne lähtee?

Tajusin tuossa, ettemme ole paljoa jätkän kanssa puhuneet hänen armeijaan lähdöstä. Aina välillä vain joissain sivulauseissa asiasta on mainittu. Ja jopa kerran puhuimme siitä, että kuinka usein hän pääsee lomille luultavasti. Emmekä puhuneet siitä edes kasvokkain. Tiedän, että minua alkaa itkettää kun sanon hänelle heipat sitten sunnuntaina tai luultavasti vasta maanantaina. No sitten jälleen näkemisemme on entistä iloisempia.

Pojasta mies. Kai saan sen miehen pian takaisin?

Liian suuri haaste pienelle ihmiselle

Hyvä ystäväni alkoi reilu puolitoista vuotta sitten olla yhdessä netissä tavanneensa henkilön kanssa, joka asui 450km päässä ystävästäni. He tapasivat kyllä ennen kuin olivat virallisesti yhdessä, joten siitä ei ole kyse. He sopivat täydellisesti toisilleen. He ajattelivat, että kyllä he välimatkasta selviäisivät. Ystäväni itki usein ikävää olkapäätäni vasten. He näkivät vain viikonloppuisin, eikä aina silloinkaan, on uuvuttavaa matkata kahdella vaihdolla neljä tuntia junassa. Kaikki aika oli heille laatuaikaa yhdessä. Sanoin ystävälleni, että vaikka he kuinka pitivät toisistaan, se ei tulisi toimimaan. Välimatka on liian suuri haaste. Kaukosuhteet eivät toimi.

                      Noin puolivuotta sitten ystäväni sitten kertoi, kuinka he olivat päättäneet erota, koska näkivät toisiaan aivan liian harvoin. Molemmilla oli elämänsä eripuolilla Suomea. Minun teki hirveästi mieli sanoa: ”Minähän sanoin”, mutta pidin suuni kiinni ja lohdutin ystävääni sanoen vain, että ehkä näin on parempi. Kuitenkin muutaman päivän jälkeen ystäväni kertoi jutelleen tämän pojan kanssa. Ja kappas, he olivat päättäneet palata yhteen, koska olivat kuin luotuja toisilleen, eivätkä saaneet toisiaan ajatuksistaan.                  

                      Minä ja ystäväni emme nähneet enää kovin usein, mutta Messengerissä päivittelimme kuulumisia ja heillä meni edelleenkin ihan mukavasti. Vaikeaa se kuulemma oli. Mutta he rakastivat toisiaan. Olin vieläkin aivan hämmentynyt siitä, että tuo suhde oli kestänyt jo niin kauan. Olin onnellinen ystävän puolesta.

                      Ystäväni aloitti viimeviikolla kanssani pitkästä aikaa keskustelun Messengerissä ja kertoi kuinka he näkevät poikaystävänsä kanssa viimeistä kertaa viikon päästä. Huomasin ystävän kirjoitustavasta, että hän oli todella surullinen. Minulla oli paljon aikaa ja käskin ystävääni kertomaan miten näin oli käynyt (oikeastaan ystävälläni oli paljon aikaa ja huomasin hänen haluavan puhua, joten vihjasin, että kuuntelen kyllä). Ystävä kertoi kuinka he olivat ajatelleet eroa edellisellä kerralla tavatessaan, mutta olivat päättäneet yhdessä jatkaa suhdetta. Nyt poikaystävä oli kuitenkin soittanut ja sanonut, ettei enää halua sitä. Suhde oli ohi. Ystäväni oli asiasta aivan maassa. Olisin lähtenyt ystäväni luokse, sillä hän selvästi tarvitse olkapäätä, mutta en millään päässyt lähtemään. Se harmitti minua kovasti.

                      Siinä ystäväni kanssa keskustellessa tajusin olevan itsekin joutumassa kaukosuhteeseen. Toisaalta se olisi erilainen kuin ystäväni suhde. Poikaystävä pääsee lähes aina viikonloppuisin lähelle ja hän on aina noin 100km päässä minusta. Mutta nyt täytyy vain toivoa, että se armeija antaa hänelle mahdollisimman usein vapaita. Olen aina ollut sitä mieltä, että armeija on hyvä pojalle ja kannattanut sitä. Nyt on ensimmäinen kerta kun minulla on jotain armeijaa vastaan.